Popeda Wikipediassa

Costello 28.01.2007 - Hotelli Juva, Juva (Cinema SF)

Popeda 31.12.2006 - Hotelli Juva, Juva (Cinema SF)

Popeda 04.08.2006 - Huvi- ja Tanssikeskus Metsälinna, Ristiina (Cinema SF)

POPEDA 25-VUOTISJUHLAKIERTUE 01.11.2002 - TAVASTIA, HELSINKI

"Kun yö saapui kylään ja varjot tummentui, niin kaikki mönkiäiset yhteen kokoontui....."

Suomen paras rokkibändi juhlisti neljännesvuosisataista taivaltaan
tekemällä pienimuotoisen juhlakiertueen. Kymmenkunta esiintymistä käsittänyt Coitus Prolongatus 2002-kiertue tarjosi mahdollisuuden kuulla uudemman materiaalin ohella myös melkoisen nivaskan pitkillä soittotauoilla olleita lauluja bändin alkutaipaleelta. Keikkapaikoilla jaettiin yleisölle kiertue-esitteitä, joihin oli listattu 35 Popedan ja Pate Mustajärven soololevyjen kappaletta. Juhlakiertueen ohjelmisto ilmeisesti vaihteli hieman eri iltoina, sillä Tavastialla ei kuultu aivan kaikkia esitteessä mainittuja lauluja. 31 esitettyä kappaletta takasivat silti, että kuultavaa riitti hieman yli kahden tunnin ajan. Tavastialla kuultiin lisäksi Silimiklasikyy, jota ei mainittu lainkaan esitteessä. Ja hyvä oli, että kuultiin, sillä se oli yksi illan onnistuneimpia otoksia.

Alun perin Popedalla piti olla vain yksi esiintyminen Tavastialla. Lippujen menekki oli kuitenkin sitä luokkaa, että alkuperäistä keikkaa edeltävälle torstai-illalle (31.10.) lisättiin toinen konsertti. Perjantain keikka oli loppuunmyyty, joten täysi sali toivotti bändin myrskyisästi tervetulleeksi lavalle. Lavan vasemmasta ylälaidasta roikkui keula alas päin auton etupuoli. Costello kertoi keikan loppupuolella, että kyseessä on "ehta peli", eli oikea vuosimallin 1957 Pobeda.

Keikka alkoi tutuissa merkeissä, sillä 60-luvun tv-sarjasta Myrskylinnut peräisin oleva puhe "1,2,3. Thunderbirds are go!" kuului nauhalta ja vaihtui saman tien Monty Python-lauluun Sit On My Face. Sen aikana astelivat lavalle Popedan vanhat konkarit, maastopuvun housuissa viihtyvä basisti Jyrki K. Melartin ja leoparditakkinen kitaristi Vesa-Pekka "Costello" Hautamäki sekä uudemmat miehet, pitkätukkaiset kosketinsoittaja Jani Kemppinen ja rumpali Arska Rautajoki. Pauli "Pate" Mustajärvi käveli lavalle viimeisenä, juuri aloitusnauhan päättyessä. Pitkähköt hiuksensa suoraan taakse kammannut Pate tempaisi saman tien mikrofonitelineen kaksin käsin ylös ja nosti sen uhmakkaasti päänsä päälle. Samalla hän tuijotti yleisöä suu purukumia jauhaen. Don Pate toivotti hyvää iltaa, josta käynnistyi rankasti soinut Juice-pala Elämässä pitää olla runkkua. Patella on ollut iän päivät tapana muunnella keikoilla laulujen sanoja alkuperäistä härskimmiksi. Sellaista päästiin kokemaan heti aloituksen yhteydessä, sillä Elämässä pitää olla runkkua-levytyksen korrekti ilmaus "kunnon rokkenrolli tulee jostain perseen pohjalta" oli muuttunut muotoon "kunnon rokkenrolli tulee jostain pillun pohjalta."

Matkalla Alabamaan tarjosi varman tunnelman kohottajan vuodelta 1984 Tohtori Mustajärven esitellessä tuoreempaa materiaalia viimeisimmältä studiolevyltä. Pate jähmettyi tämän tästä paikalleen ja tuijotti yleisöä ylpeä, hallitseva ilme kasvoillaan. Pate väläytti tyytyväistä hymyä nähdessään, että musiikki uppoaa kansaan. Melartin, Hautamäki ja Kemppinen hoitelivat soittohommien ohella taustalaulua. Lavalle tuli melkein koko ajan savua, mutta sen käyttö oli sikäli hillittyä, että näkyvyys ei siitä kärsinyt. Valoshow oli sopivan näyttävä, sillä se ei vienyt liikaa huomiota.

Tähän saakka ohjelmisto oli liikkunut lähes samoilla urilla kuin Just-levyn kiertueella 2001. Neljännestä kappaleesta lähtien lähdettiin uudistetulle linjalle ja illan mittaan yleisölle tarjoiltiin kiitettävän monta yllätystä sekä kauan soittamatta olleita tunnetumpia paloja Popedan 25 vuotta kestäneeltä taipaleelta.

Loistavan Svoboda-albumin Kotiin rullasi konsertissa yhtä rennosti kuin levyllä. Hiljakseen kääntyvät valospotit korostivat mukavasti rentoa tunnelmaa. Vasta tuossa vaiheessa kuultiin välispiikki Paten ilmoittaessa: "Kiitos paljon itseni ja orkesterin puolesta! Kuten tunnettua, olemme Tampereelta." Saman tien alkoi Kemppisen kosketinsoittimista kuulua Alex Harveyn Tomahawk Kidin (Mää ja Tapparan mies) rauhallinen intro. Yleisö on ottanut Tapparan miehen omakseen, sillä sen aikana kuultiin ensimmäinen todella voimakas yleisökuoro ihmisten huutaessa porukalla kertosäettä. Pate komensi kansaa nostamaan kädet ylös ja oli tyytyväinen nähdessään edessään olevan käsimeren.

Kellot lyö tarjosi hienon singlen vuodelta 1986. Kansa osoitti tuntevansa sen, koska yleisö lauloi koko kappaleen Paten mukana ilman eri kehotusta, "sillä nyt kellot lyö!" Hidas Punaista ja makeaa oli illan toinen Svoboda-raita ja sisälsi myös tukevaa yleisön osallistumista kertosäkeessä "Hei baarimikko! Voitko ojentaa jotain punaista ja makeaa!" Pate yllätti tuon kappaleen aikana, sillä laulun edetessä kohtaan "Sä nouset korkealle, mistä vain katsellaan", ojensi Pete oikean kätensä hetkeksi Hitler-tervehdykseen.

Eppu Normaalin kanssa 1987 levytetty single 20 vuotta sikana kuului keikan hyviin yllätysvetoihin ja toimi hienosti myös musiikin puolesta. Sen päättyessä Pate karjaisi mikrofoniin juhlakiertueen aiheen mukaisesti: "25 vuotta jo!" Pate jatkoi naureskellen: "Mitähän sitten vedettäis?" Kemppinen soitti saman tien pätkän Delilahin introa, joka sai Paten jatkamaan: "Yhteislauluja yhteislaulujen perään? No vedetään sitten yhteislauluja." Popeda saa kerta toisensa jälkeen Delilahiin ihmeen paljon eloa eikä yleisöä juuri tarvitse kehottaa laulamaan mukana. Väki karjuu täysillä "Ei, ei, ei, Delilah!" ja käsimeri heiluu puolelta toiselle. Melartin hoiti Popeda-versioon kuuluvan nauruosuuden ja Pate huusi kappaleen päätteeksi kyyristyneestä asennosta "HURRIGANES!" Mitä tuo huuto sitten tarkoittikin tässä yhteydessä, oli se hyvä loppurepliikki hauskalle hetkelle.

Mustat enkelit-albumin hieno voimaballadi Yö kuultiin sinivoittoisessa valossa. Popeda saa näiden hitaiden kappaleiden soittoon tarvittavaa voimaa, sillä soundi on kiitettävän vahva. Pate laulaa voimallisesti eikä Yössä ollut tietoakaan mistään pehmoilusta. Seuraavana kuultu, Ei oo valoo-älppäriltä löytyvä Apen ja Riitan surullinen tarina on apeasta nimestään huolimatta mukavaa kuultavaa. Kertomus naisesta, joka hyppäsi lasten kanssa junaan ja matkusti Kokkolaan. Tuttu juttu.

Pohjantähden alla oli juuri niin hieno kuin saattoi odottaa. Soitto iskee dramaattisesti ja hieman mystiset sanat tekevät tästä kappaleesta yhden 80-luvun parhaista Popeda-raidoista. Yhteislaulu onnistui tämänkin aikana kuin itsestään ja Paten "ou caramba!" huuto päätti laulun hieman varsinaisesta aiheesta poikkeavasti. Pohjantähden alla oli kuitenkin vain kevyttä alustusta sille, mitä oli tulossa, sillä meno sen kuin parani seuraavien numeroiden aikana.

"Soitetaan seuraavaks muutama oikein v*tun vanha biisi." Noilla sanoilla Pate esitteli konsertin ensimmäisen puoliskon päättäneen kolmikon, jotka kaikki löytyvät 1980 ilmestyneeltä Popedan toiselta lp:ltä, Rasvaa koneeseen.

Silimiklasikyy (Silmälasikyy) lähti liikkeelle lupaavasti jyristen, varsinkin Costellon kitarasoundi oli kiitettävän raskas. Silimiklasikyy oli muutenkin yksi keikan parhaita valintoja, sillä se osoitti, kuinka loistavasti nuo alkuaikojen(kin) kappaleet edelleen toimivat. Hauska, Popedalle ominainen sanoitus korostui Paten painottaessa sanojaan oikeissa kohdissa: "Kerran olin mennyt pahasti METSÄÄN! Siellä pelekäsin MÖRKÖJÄ!... Avukseni huusin HERRAA, kun jouduin KÄRMESTÄ puukottaan! Se oli HIRRRVEÄ: Silmiklasikyy!" R-kirjaimet särähtelivät vakuuttavasti!

Pate alkoi nyt toden teolla päästä vauhtiin, sillä Silimiklasikyyn päättyessä, päästi Pate takavuosilta tutun sotahuutonsa: "Räk-käk-kää! Räk-käk-kä-kä-kää!" Saman tien lähti käyntiin Rasvaa koneeseen-levyn nimibiisi, joka soi keikalla selvästi levytystä nopeammin ja jouhevammin. "Jee-ee! Rasvaa koneeseen!" kuului
varmaankin kaikista suista, sillä yleisön huuto kuului voimakkaana soiton yli. Tämä on yksi niitä kappaleita, jotka pitäisi kokea keikalla, sillä konserttiversio on niin mukaansa tempaava, että onnistunut levytys antaa vain osviittaa siitä, kuinka hyvin öljytty ja menevä Rasvaa koneeseen on keikalla. Aina räjähtävästi soiva Da Da päätti konsertin ensimmäisen puoliskon loistotunnelmiin. Pitkitetty lopetus teki selväksi, että nämä kaverit olivat todellakin tulleet "tänne teidänkin mestaan rokettia rappaamaan." Pate ilmoitti alkavasta tauosta omalla tyylillään: "Menkää iskemään toisianne ja juokaa viinaa. Me pidetään pieni tauko." Hieman kyllä harmitti tuo tauon alkaminen, sillä kolmen viimeisen kappaleen aikana Popeda oli päässyt sellaiseen menoon, että homman olisi suonut jatkuvan vielä parilla revityksellä.

55 minuuttia kestäneen ensimmäisen puoliskon jälkeen oli puolen tunnin tauko, jonka jälkeen Popeda palasi lavalle vielä varttia pitemmän kakkospuoliskon ajaksi. Kemppinen ilmaantui aluksi yksinään urkujensa taakse, mutta Costello liittyi pian seuraan. Miehet soittivat jonkin aikaa yhdessä, kunnes Costello alkoi laulaa Just-levyltä löytyvää balladia Kun mies unelmoi. Melartin ja Rautajoki liittyivät vielä joukkoon, joten loppua kohti soundi sen kuin vankistui. Costello selvisi lauluosuudestaan kunnialla, mutta kutsui Paten takaisin lavalle ilmoittamalla: "Ei siinä mitään. Otetaan tänne lavalle ihan oikeakin laulaja. Ukkometso Pauli Antero Mustajärvi!" Pate käveli lavalle ilman liivejään ja saman tien käynnistyi Paten parhaan soololevyn nimikkokappale, Ukkometso. Soittopuoli erosi levytetystä versiosta, sillä Ukkometso oli keikalla rokkaavampi kuin levyllä.

Costellon pitkä kitaraintro käynnisti hienosti toimivan kappaleen Tää on se yö, jonka aikana yleisön kuorolaulu lähti taas kerran kuin itsestään. Kitaraintro pääsee keikalla todella hienosti oikeuksiinsa ja pohjustaa kaikin puolin onnistunutta Tää on se yö-kappaletta. Sitä seurasi rauhallinen hetki Paten soololevytyksiin kuuluvan Eddien kanssa. Kyseessä oli Suomi-versio Eaglesin kappaleesta Doolin´ Dalton. Eddien aikana tulvi lavalle saippuakuplia lavan takareunassa olevasta laitteesta. Eddien jälkeen Pate tokaisi hymyillen "Näin se käy", josta käynnistyi 90-luvun loistohetkiä edustava Tahdotko mut tosiaan. Konsertissa se soi vahvasti, lähes hevimetallisin soundein ja on hieno yhdistelmä iskelmää ja raskasta rockia.

"Sitten oudompi biisi tai en mä tiiä, mitä tämä on." Noin Pate esitteli pitkällä soittotauolla olleen 80-lukuisen singlen, Eläinten vallankumous, joka oli yksi keikan yllätysvedoista. En ole aikaisemmin päässyt kuulemaan sitä keikalla, joten sen konserttitoimivuus pääsi yllättämään täydellisesti. Kitaramelodia loisti, soitossa oli voimaa ja Eläinten vallankumous toimi kaikin puolin täydellisesti. Pate pääsi sen aikana esittelemään sekä äänensä rauhallisempia, että raaempia sävyjä. Hyvissä tunnelmissa jatkettiin, sillä vuorossa oli 90-luvun parhaimmistoon kuuluva Mustameri ja mies, joka käynnistyi Costellon rauhallisella kitaraintrolla. Voimallisemman soiton päästessä valloilleen, iskee tämäkin yhtä tukevasti kuin aikaisemmin kuultu Tahdotko mut tosiaan. Paten lauluäänen monipuolisuus pääsee tässäkin esiin, minkä lisäksi Pate esitteli "hullun naurua", päästessään sanoituksen kohtaan "On kapteeni hullu, on tautinen kokki."

Mustanmeren laulun jälkeen Pate esitteli yleisölle pitkäaikaisen soittokaverinsa. "Kuten ehkä huomasitte, takanani seisova herrasmies soittaa bassoa. Jyrki Melartin!" Yleisö palkitsi Melartinin aplodein. Ennen seuraavan kappaleen alkua katsoi Pate parhaaksi sanoa yleisölle "Päivää." Yleisön vastaus oli sekava, joten Pate toisti tervehdyksen reservin upseerin tiukalla äänellä, jonka vuoksi yleisön vastauskin tuli selkeämmin. Kun yleisö oli saatu järjestykseen, oli vuorossa Popedan 80-luvulla levyttämä muunnelma Irwin Goodmanin Kalteritangosta. Kalteribluesin viimeisinä sanoina Pate sanoi hymyillen: "Hyvä, Irwin!" Saman tien lähti soimaan Palle and the boys, joka on yksi Popedan takuuvarmoja lavajyriä. Keikalla Palle on todella tehokas ja toimii paljon paremmin kuin levytys. Jos ei ole koskaan kuullut Pallea konsertissa, ei tiedä, kuinka jouhevasti ja voimalla se kulkee. Jani Kemppinen hämmästytti yleisöä ja Mustajärveä kiljumalla Palleen sisältyvät, korkealla äänellä laulettavat väliosat. Ensimmäisen Kemppis-kiljunnan aikana Pate tuijotti Kemppistä suu auki, muka ihmeissään, mutta jälkimmäisellä kerralla Paten kasvoilta loisti tyytyväisyys. Pallen päättyessä Pate osoitti kosketinsoittajaa ja kuulutti: "Jani Kemppinen." Pate jatkoi saman tien ilmoittamalla "No niin. Tanssikaa vähän." Vahvasti soinut Kersantti Karoliina sai kansaan liikettä, jonka jälkeen Pate esitteli rumpalin: "Hyvät naiset ja herrat! Kioskin takaa löytyy Arska Rautajoki!" Rautajoki nousi rumpujen takaa seisomaan ja otti aplodit vastaan. Tuo oli itse asiassa keikan ainoita hetkiä, jolloin rumpalin näki kunnolla, sillä lavalla oleva savu sekä valojen heijastumat aiheuttivat sen, että Rautajokea ei juuri näkynyt lavan taustalta.

Popedan viimeisin single, kesäksi 2002 julkaistu 20 centtiä jatkoi luontevasti Pallen ja Kersantti Karoliinan aloittamaa hittiputkea. Vaikka levytystäkin kuuntelee mielellään, niin vasta keikalla huomasi käytännössä, kuinka hyvin 20 centtiä toimii. Se jatkaa tehokkaiden Popeda-rallien sarjaa. 20 centin onnistumista edesauttoivat erityisesti mieleen jäävä melodia ja tarttuva kertosäe. Vahvaa lavamateriaalia. Centtilaulun päätteeksi yleisöstä huudeltiin Patelle toiveita, koska Mustajärvi huudahti: "Mitä? Yks riffi?" Samassa lähti soimaan Kaasua, joka on kerta toisensa jälkeen Popedan keikkojen kohokohtia. Pate johti siihen sisältynyttä yleisön laulatusta kapellimestarin elkein. Yhteislaulukehotukset sen sijaan olivat taattua Mustajärveä: "Näyttäkää ny v*ttu, että te olette olemassa!" Paten kehotusten takia yleisö karjui entistä kovempaa: "Kaasua, komisario Peppone!" Setin päätti vauhdilla kulkenut Kuuma kesä, jonka lopussa Pate otti kunnon poseerausasennon mikrofonitelineen nostoineen päivineen.

Yhtye poistui lavalta joksikin aikaa, mutta lisää oli tulossa. Costello tuli yksin lavalle ja vingutteli jonkin aikaan kitaraansa. Kosketinsoittaja Kemppinen ilmaantui hänen viereensä ihmettelemään lähietäisyydeltä, kuinka kitara soi yhdellä tai kahdella kädellä. Costello jutteli soittonsa päätteeksi yleisölle: "Kiitos, että olette näin runsaslukuisesti paikalla. Harvoin näkee näin paljon entisiä tyttöystäviä samassa paikassa. Eilen täällä oli hyvä meno. Koetetaan, lähteekö teistä enemmän ääntä." Melartin ja Rautajoki olivat tulleet tuossa vaiheessa lavalle, joten soimaan lähti Costellon laulama, vauhdikas ja voimalla soitettu Pakko saada BMW. Sen aikana alkoi lavan vasemmassa ylälaidassa roikkunut auto osoittaa elonmerkkejä, sillä auton konepelti nousi ja laski, valot syttyivät, moottorista loisti valo ja sieltä tulvi savua. Costello kertoi BMW-laulun jälkeen, että lavalla oleva auto on aito Pobeda vuosimallia 1957. "Ehta peli. Moottori hieman savuaa." Lippalakin päähänsä laittanut Mustajärvi ilmestyi lavalle vasta tämän jälkeen. Hän oli vaihtanut myös paidan, sillä aikaisemmin päällä ollut Buick racing-paita oli vaihtunut toiseen, jonka rinnuksissa vaadittiin: Soittakaa Paranoid! Paten ilmestyessä lavalle, ilmoitettiin yleisölle: "Mutta tämä on raakaa voimaa!"

Paten laulama Raakaa voimaa kuului taas bändin alkuaikojen onnistuneisiin hetkiin. "Kato beibi tarkkaan. Tästä lähtee rock´n´roll!...." Pate kumartui laulun lomassa velmun näköisenä alemmas ja sanoi eturivissä oleville: "Pimppaa ja pippeliä." Ja sitten taas laulun pariin. Vauhdilla soitettu Sukset päätti onnistuneen keikan hyviin tunnelmiin. Suksien kitarariffi toimii keikalla erittäin hyvin enkä ollenkaan ihmettele, että Sukset on ollut monien Popeda-keikkojen vakiopäättäjä. Tehoa nimittäin löytyy. Levytettyyn versioon kuuluva uhkaus "Ja ny jätkä se kuokka tänne tai käy niin ku Käläviällä" muuttui keikalla toiseen muotoon. Pate sanaili hitaasti tähän malliin: "Passipoliisi tuli ja sano, että anna tänne ne Pobedan avaimet ja rekisteriote." Pate piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: "No enhän minä antanu." Esiintyjien poistuessa lavalta, toivotti Pate yleisölle: "Hyvää yötä, Helsingin vapaa kansa," jonka jälkeen kaiuttimista lähti soimaan televisiosarja Reinikaisen tunnusmusiikki.
Keikka päättyi siis rellevästi positiivisissa poliisitunnelmissa.

Kun näki, millä energialla Popeda pystyy aina vain vetämään keikkansa läpi, ymmärtää hyvin, että tilausta löytyy edelleen tälle ryhmälle, joka on tahkonnut Suomen lavoja jo neljännesvuosisadan ajan. Pate Mustajärvi on ainoa alkuperäisjäsen, mutta pitkän linjan miehiä ovat myös bassoa hoiteleva Jyrki Melartin ja kitaristi Costello Hautamäki, jotka ovat olleet mukana 80-luvun alusta. Uusimmat miehet, vuoden 2001 keikoilla yleisölle esitellyt rumpali Arska Rautajoki ja kosketinsoittaja Jani Kemppinen näyttävät myös sulautuneen hyvin ryhmään. Yhteissoitto kulkee ja Paten ohella varsinkin Kemppinen osallistuu esitykseen myös visuaalisesti, sillä ilmeissä ja eleissä löytyy.

Popedaa ei voisi kuvitella ilman Pate Mustajärven lavakarismaa. Yleisön komentelu ja nasevat välispiikit tulevat luontevasti. Ajoittainen sadattelu, härskit puheet ja laulujen sanojen muuttelut ronskimmiksi sopivat hänelle kuin nakutettuna. Ja millä helppoudella Paten laulu lähtee! Äänestä löytyy voimaa ja räyhäkkyyttä, mutta tarvittaessa Mustajärvi saa ääneensä hempeämpiäkin sävyjä. Kaikki tuntuu onnistuvan tuolta Ikurin turbiinilta. Ja mikä parasta, mies on reservin upseeri!

Juhlakiertueen ohjelmisto oli onnistunut kooste pakollisia Popeda-hittejä ja pitkillä soittotauoilla olleita yllätyspaloja. Kaksi Paten soololevyiltä valittua laulua toimivat myös hyvin tässä kokonaisuudessa. Varsinkin Ukkometso oli hieno kokemus. Perskohtaisesti pidin keikan parhaana hetkenä konsertin ensimmäisen puoliskon päättänyttä kolmen kappaleen putkea. Silimiklasikyy, Rasvaa koneeseen ja Da da olivat niin hyvä kokonaisuus, että niiden yhteisvaikutuksesta ei enää menty yli, vaikka keikan jälkimmäiseltä puoliskolta löytyi kasapäin onnistuneita hetkiä. Kun nuo kolme vanhaa helmeä löytyvät kaiken lisäksi peräkkäisinä raitoina 1980 ilmestyneeltä Rasvaa koneeseen albumilta, olivat ne senkin vuoksi toimiva kokonaisuus ja hyvä esimerkki siitä, että Popedan tykki sylkee edelleen raakaa voimaa. Kiitollisuudella otti vastaan myös sellaiset 80-luvun hienot vetäisyt kuin Kellot lyö, Apen ja Riitan surullinen tarina, 20 vuotta sikana, Eläinten vallankumous ja Raakaa voimaa.

Albumeista olivat ansaitusti parhaiten esillä Rasvaa koneeseen (1980), Pohjantähden alla (1985) ja Svoboda (1992), jotka ovat kaikki ajattomia Suomi-rockin merkkipaaluja. Lähes kaikilta Popedan levyiltä oli mukana ainakin yksi laulu, mutta aivan kaikki albumit eivät päässeet esille. Suotta aliarvostettu Hullut koirat (1981) oli yksi noista ohjelmistosta pois jätetyistä älppäreistä.

Vaikka ohjelmisto oli kokonaisuutena kattava, loisti muuan Popedan alkuaikojen tärkeä kappale poissaolollaan. Kyseessä oli vuonna 1980 singlenä julkaistu Mörri-Möykky, joka oli Popedan ensimmäinen, ainakin pienimuotoiseksi hitiksi kohonnut kappale. Popedan hulvaton, energiaa pursuava versio tuosta lastenlaulusta soi aikoinaan ahkerasti radiossa ja roikkui pitkään myös singlelistalla. Muutenkin Mörri-Möykyn sanoitus istuu kuin kärpässieni Popedan maailmoihin, joten olisi ollut mukava kokea, onko Mörri-Möykyn kolo vielä "korpikuusen kannon alla." Mörri-Möykyn ohella olisin tervehtinyt ilolla myös sellaisia vanhoja helmiä kuin Mauno soittaa stereoo, Huummetta tai Minä elän. Puuttumaan jäivät myös kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava Sika-Anteron laulu tai innostava Rambo T. ja Akseli K. Suomalaista kansallisromantiikkaa kuvaava Hullu tarttui kirveeseen olisi ollut myös poikaa, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa.

Popedan entisistä jäsenistä täytyy vielä mainita legendaarinen roudari, Raaka- Arska, joka ilmestyi 80- ja 90-luvun keikoilla lavalle yhden repäisevän laulun ajaksi. Esimerkiksi Muumi Muumi ja Roudari hani (Roadrunner) liikkuivat lähes samalla vakuuttavuudella kuin Paten tulkinnat. Maininnan ansaitsee myös Suomen tukevaiskuisin rumpali, Kari Holm, jonka työskentely täydensi tehokkaasti Popedan loistavaa lavasoundia. Popedan vaiheista kertovassa Ilikeesti kiitää-kirjassa (2001) Holm kertoi, että hänen tukevat rumpuiskunsa huomattiin jo hyvissä ajoin 70-luvulla. Holmin kertoman mukaan hänet oli valittu rumpaliksi Veltto Virtasen kokoamaan Virtanen yhtyeeseen siksi, että Veltto oli todennut koesoiton perusteella Holmin olevan ensimmäinen rumpali, joka todella lyö rumpuja. Uskotaan.

Suomalainen media on pitänyt Popedaa vuosien saatossa hyvin esillä jutuissaan. Bändi on saanut ansaittua kiitosta, mutta paljon on ollut niitäkin, jotka ovat väheksyneet niin Popedaa kuin sen kuulijoita. Moni toimittaja tuntuu suorastaan pelkäävän Popedan julkista kehumista ja laittaa tekstin sekaan ivallisia huomautuksia. Toimittajien ohella mieleen on jäänyt myös muuan festivaalijärjestäjä, joka kommentoi radiossa, että "festivaalioloissa joku Popedakin voi toimia ihan hyvin." Jaa, että voi? Ja vielä ihan hyvin? Luulisi viihdealan ammattilaisen tietävän, että juuri ulkoilmakeikoilla Popedan räyhäkäs lavasoundi on ollut parhaimmillaan ja bändi tempaa yleisön mukaansa lähes automaattisesti. Tuota festivaalijärjestäjän kommenttia voi pitää hyvänä esimerkkinä siitä, että monelle tuottaa vaikeuksia sanoa julkisesti, että Popedassa meillä on orkesteri parhaasta päästä. Jos positiivinen kommentti päästetään julki, täytyy joidenkin näköjään laittaa mukaan myös jotain vähättelevää.

Samaa kylmää kyytiä on saanut usein myös Popedan yleisö. Eräässäkin vuosituhannen vaihteen lehtijutussa määriteltiin keskiverto Popeda-fani "autotallissa autoaan remontoivaksi aikamiespojaksi," mitä ei voinut pitää järin mairittelevana lausuntona.

Kukin taaplaa tavallaan ja pitää, mistä pitää. Popedan rempseä meininki on auttanut yhtä ja toista suomalaista jaksamaan tavalla tai toisella. Eräskin vanha kurssikaveri kertoi tehneensä 80-luvun alussa monipäiväisen automatkan Porista Lappiin ja takaisin. Mukana oli ollut vain yksi kasetti, johon oli äänitetty kolme Popedan kappaletta. Kasetti oli kertoman mukaan soinut ilman taukoja mennen tullen. (Terveisiä vain Antille, mikäli satut lukemaan tämän.)

Vaikka Popedan menestys on saanut yhdeltä jos toiselta karvat pystyyn, ei se poista sitä tosiasiaa, että Popedalla on ollut suomalaiselle rock-musiikille yhtä tärkeä merkitys kuin panssarinyrkeillä ja -kauhuilla oli Kannaksen puolustuksen kestämiselle kesällä 1944. Kun asiansa osaavat miehet käyttävät välineitään ja lahjojaan reilusti siihen, minkä parhaiten osaavat, on jälki tappavan tehokasta ja toimivaa!

Ei muuta kuin onnistuneita Popeda-keikkoja myös seuraavat 25 vuotta Suomen niemellä, suomen kielellä.

"Hullut sekoo, viisaat tietää ja rapparit rakastaa......ja pojat soittaa kitaraa!"

Kari Huhta - 20 vuotta Roballa (1982 - 2002) Marraskuu 2002 / tammikuu 2003

"Näin ollut on ja taas näin on..."

POPEDA 21.07.1984 - KUUSROCK, OULU

Nuoruutensa voimassa, "vasta" noin seitsemän vuoden ajan Suomea kiertänyt Popeda veti Oulussa taatun festivaalikeikan, jonka aikana kävi hätkähdyttävän selväksi, että tällä Tampereen bändillä on yksi parhaita lavasoundeja, mitä tästä maasta löytyy. Soittajista jäi parhaiten mieleen rumpali Kari Holm, jonka voimallinen työskentely erottui edukseen tavallisista rumpaleista.

Hämähäkinseittihousuissa esiintynyt Pate Mustajärvi oli laulajana ja esiintyjänä jo tuolloin täysin omaa luokkaansa. Itsevarmuutta ja yleisönkäsittelytaitoa nimittäin löytyi. Varsinaisten laulujen välissä Pate improvisoi pätkän Kalinkaa. Yleisö saatiin myös laulamaan omia aikojaan siten, että Pate kävi erään kappaleen tauolla sanomassa puolihuolimattomasti mikrofoniin "Talossa ei ollu ku..." Yleisö kävi saman tien pyydykseen ja jatkoi laulamalla "...muutama henki. Isäntä, emäntä, piika ja renki ja kaikki oli humalassa, siinä majassa matalassa....." Yleisö jatkoi laulua niin pitkälle kuin osasi.

Näin jälkeen päin ajatellen keikan mielenkiintoisinta antia olivat sellaiset laulut kuin Simo merihädässä ja Silirimpsis hei, joista ei tullut samanlaisia keikkabravuureita kuin esimerkiksi Matkalla Alabamaan ja Kaasua. Uunituore single Matkalla Alabamaan oli luonnollisesti yksi keikan parhaiten iskeviä kappaleita. Mörri-Möykyn levytyksestä oli tuolloin kulunut neljä vuotta. Se oli edelleen mukana, mutta bändi oli ilmeisesti jollain lailla väsynyt alkuperäisversion veivaamiseen, koska Mörri-Möykkyyn oli tehty uudet sanat.

Ensimmäisen festivaalipäivän päätteeksi majoituimme yöllä Oulun aseman luona olevaan kohtuuhintaiseen, nuukemmille ihmisille tarkoitettuun hotelliin. Huoneen ovea avatessani kiinnittyi huomio kauempana samalla käytävällä olevaan mieheen, jolla oli klassinen ongelma: Miesparka oli kumartunut oven lukon ääreen ja yritti sinnikkäästi saada avainta sattumaan oikeaan reikään. Ei näyttänyt onnistuvan. (Siihen aikaan hotelleissa oli vielä oikeat avaimet eikä mitään korttimaisia läpysköitä.) Tarkemmin katsottuna totesin miehen olevan Soundi-lehden reportteri Juho Juntunen.

Eipä hätää! Ennen kuin ehdin reagoida miehen ilmiselvään avun tarpeeseen, käveli kauempaa käytävältä Juntusen luo varmoin askelin Pate Mustajärveksi osoittautunut nuori mies. Pate hymyili meille ikään kuin olisi pyytänyt ymmärrystä oviongelman kanssa kamppailevalle, mitä ilmeisimmin liikaa nauttineelle rock-journalistille. Entinen Lokomon hitsari Mustajärvi aukaisi käden käänteessä Juntuselle huoneen oven ja päästi uupuneen toimittajan lepäilemään. Harasoo! Siitä tuli meillekin hyvä mieli.